LAASTARIA

Olin toisessa kaupungissa viettämässä viikonloppua ja tuttavani esitteli minut eräälle varsin pantavan näköiselle miehelle. Luulen, että molemmat huomasivat kipinän välillämme jo ensimmäisellä silmäyksellä. Seuraavana iltana törmäsin häneen puolisattumalta yökerhossa noin klo 0300 ja noin 10 minuuttia sen jälkeen olimme matkalla hänen luokseen. Myönnetään, nopeaa toimintaa mutta Miehen jälkeen tarvitsin pikaisesti jotain muuta ajateltavaa.

Hän oli hyvä suutelija ja vaatteiden alta paljastui ihan ok muodostunut miesvartalo. Alkulämmittelyissäkään ei ollut mitään vikaa mutta sitten: hän halusi panna ilman kumia! No tämähän ei luonnollisestikaan käynyt minulle (en voi käsittää miten nykyaikana kukaan voi olla niin vastuuton, että edes harkitsee moista) mutta selitys kyseiseen epävastuuttomuuteen selvisi pian. Tyypin erektio nimittäin katosi välittömästi kun kumi kaivettiin esille. Noin kymmenennellä yrityksellä kumi lopulta saatiin puettua ja päästiin asiaan mutta ainakin minulla olivat fiilikset jo aika laskusuunnassa ja jossain välissä huomasin toivovani, että homma olisi jo ohi.

Aamulla ajattelin toiveikkaana, että ongelmat olisivat haihtuneet pois humalan myötä -mutta ei. Tällä kertaa (varsin tarmokkaasta yrittämisestä huolimatta) hommasta ei tullut sitten yhtään mitään. Pakko myöntää että harmitti mutta myös kävi hieman sääliksi miestä.

Jäin miettimään vain, että mitä kyseisessä tilanteessa olisi pitänyt tehdä? Miten suhtautua? Yritin olla mahdollisimman positiivinen ja ymmärtäväinen mutta sen hetkisen krapulan asteen vuoksi minun oli pakko lähteä kotimatkalle ennen aamukahveja. Vaihdoimme numeroita mutta en oikein usko, että kumpikaan soittaa.

KÄNNIPUHELUT –HUOH.

Mies soitti. Kännissä. Kuinka säälittävää.

"Ajattelen sua koko ajan!"
"Meidän on pakko nähdä!"
"Mulla on niin ikävä."
"Oot niin sekoittanut mun pään..."
Hän puhui jopa jättävänsä sen toisen.

Seuraavana päivänä hän kielsi muistavansa mitä oli puhunut. En uskonut mutta menköön vaan.

Siis en voi tajuta miksi joillakin ihmisillä tulee kännissä mieleen alkaa soitella näitä puheluita! Ja mistä ihmeestä ne asiat sinne päähän pälkähtää silloin kun on kunnon pleksit naamalla mutta ei selvinpäin? Argh. Kännilukot kännyköihin kiitos.

MIES

Hänestä on vuosi aikaa ja nyt löysin itseni tilanteesta joka muistutti pelottavan paljon kaikkea sitä mitä kävin Hänen kanssaan läpi.

Epätoivoa. Palavaa intohimoa. Raastavaa ikävää ja pakahduttavaa onnea. Ylitin jälleen sen hetken jonka jälkeen on turhaa haaveilla paluusta entiseen. Vajosin kaulaani myöten suonsilmäkkeeseen jota myös rakastumiseksi kutsutaan. Hän oli varattu. Mies.

Suhteemme kesti 13 päivää. Koko se aika oli kuin unesta. Täynnä epätodellisia tapahtumia ja käsittämättömiä sattumia. Pitkiä keskusteluja, syvää hiljaisuutta ja tajunnan räjäyttävää läheisyyttä. Mies pyyhkäisi Hänet sydämestäni täyttäen olemassaolollaan sen jokaisen kammion. Ehdin jo ajatella, että tässä se nyt on. Se jota olen etsinyt.

Kaikki eteni ylinopeudella ja päin punaisia valoja. En tiedä miten tai mistä sain voimaa riuhtaista itseni irti. Nousta ylös ja kävellä pois. Ehkä epäilyistäni huolimatta olen oppinut jotain virheistäni. Kipeästi olisin toivonut onnellista loppua mutta kun sellaisesta ei ollut toiveita tein päätöksen. Mies ei voinut luvata minulle mitään enkä minä voinut jäädä odottelemaan.

Kolme päivää makasin sängyssä ja itkin. Laitoin puhelimen kiinni ja annoin itselleni aikaa surra. Surin samaan syssyyn muitakin minua kohdanneita menetyksiä ja myönnetään, myös Häntä.

Nyt päällimmäisenä ajatuksena päässäni on pettymys omaan itseeni. Miten taas annoin käydä näin? Tahallaniko haluan satuttaa itseäni?

Ei enää k-o-s-k-a-a-n varattuja miehiä, kiitos.