MYSTEERI

Tapasin taas Mysteerin. Meillä oli ihana päivä yhdessä, kävimme syömässä, juttelimme (mutta vain kevyistä aiheista) ja oleskeltiin toistemme läheisyydessä. Meillä oli tosi hauskaa.

Mutta. Mitään ei tapahtunut. Ei mi-tään. En tajuu miksei. Olimme illalla luonani mutta kun olisi ehkä voinut olla aika siirtyä läheisempään kontaktiin, hän lähti.

Argh. Hän lähettää mulle niin sekavia signaaleja, että en oikeesti tajuu missä mennään. Pääosin hän on se joka ottaa yhteyttä ja on aktiivisempi. Puhelimessa ja mesessä jutut on välillä hyvinkin vihjailevia mutta sitten kun ollaan nokatusten niin en vaistoa hänessä minkäänlaista kipinää. Ja vaikka ollaan lähekkäinkin niin minkäänlaista kiihkeää toimintaa ei ilmene. Tosi outoa, että minä, joka yleensä on sängyssä jo ekoilla treffeillä, on nyt käynyt jo kolmilla ilman että on edes suudeltu!!!

Ujoudesta ei mun mielestä oo kysymys, hän on todella ulospäinsuuntautunut. Ei myöskään passiivisuudesta, hän on lähes aadeehoodeemaisen vilkas.

Okei, nyt varmaan joku kysyy, että miksi en itse ollut aloitteellisempi. Noh, parikin syytä. En halua olla aloitteellinen, jos en saa toiselta mitään vastetta flirttiin. Torjutuksi tuleminen ois tietty ihan hirveetä. Toiseksi, hän on vähän liian täynnä itseään, että en jotenkin vain halua pönkittää tuota egoa enempää. Jos hän haluaa mut niin nähköön nyt herranen aika edes hieman vaivaa.

Kun erottiin, olin taas niin varma, että juttu oli nyt tässä ja että hän ei vain ole kiinnostunut musta mutta niin vaan taas näyttää viestejä tippuvan entiseen malliin. Ota noista miehistä nyt sitten selvää.

MIEHESTÄ

Ton edellisen jälkeen tekee mieli lisätä vielä pari riviä Miehestä.

Tällä hetkellä mua arveluttaa lähteä suhteilemaan kenenkään kanssa siitä syystä, että mun ajatukset on vielä niin tiukasti hänessä. Jossain mieleni pimeässä nurkassa elää vielä toivo, että hän ottaisi yhteyttä. Vaikka ei siinä mitään järkeä ole.

Mun on vaikeaa kuvitella, että voisin kokea mitään sellaista kenenkään muun kanssa. En varmaan oo koskaan ollu niin hulluna kehenkään. Ja nimenomaan hullu olin. Mun tarvi vaan katsoa sen silmiin (joissa muuten oli sellainen mieletön irstas ja läpitunkeva katse, ettei kellään) niin siirryin johonkin täysin toiseen ulottuvuuteen, jossa ei ollut muita kuin me. Seksi oli ihan mieletöntä tuntikausia jatkuvaa ilotulitusta ja kun me puhuttiin, me käytiin tosi lähellä toisiamme. Musta tuntui, että sanoja ei juuri edes tarvittu. Me vaan ymmärrettiin toisiamme. Kai mä olin rakastunut aika vakavasti. Enkä mä ikinä suostu uskomaan, ettei hänellä ollut mitään tunteita mua kohtaan.

Mut niin. Se ei sitten kuitenkaan ollut tarpeeksi. Hänen nykyinen suhteensa on hyvin epävarma ja ongelmainen mutta lähteminen siitä ei tällä hetkellä tullut mahdolliseksi. Ja mun ylpeys ei antanut periksi jäädä odottelemaan. En halunnut antaa hänelle enempää itsestäni siinä epävarmassa tilanteessa. Sanoin, että älä soita enää ikinä ja pyyhin hänet pois elämästäni niin hyvin kun pystyin. Oon aika hyvä siinä jo.

Kyllä mä aattelen häntä joka päivä. Pelkään ja toivon, että joku päivä mun puhelin soi ja ääni toisessa päässä kertoo kaiken olevan viimein mahdollista. Pelkään, että olen silloin ehtinyt rakentaa jo uuden suhteen ja pelkään, sillä aavistan, että hänellä on voima rikkoa se kaikki.

JOTAIN, MUTTA MITÄ?

Nyt on tapahtumassa jotain, tai ainakin musta tuntuu niin. Tutustuin kesällä erääseen mieheen ja ihastuinkin välittömästi. Hän on ihan unelma: komea, hauska, suosittu, elämä mallillaan (ja mikä parasta, sinkku). Meillä on kuitenkin aika pitkästi välimatkaa (miten mulle sattuuki aina vain näitä kaukoihastuksia) joten homma meinasi kuihtua alkuunsa. Mun, ja varmaan senkin, on tosi vaikeeta pitää ihastusta yllä jos ei koskaan nää.

No nyt nähtiin.

Olin asennoitunut koko juttuun niin, että me ollaan vaan kavereita mutta nyt musta tuntuu, että ehkä tässä onkin jotain muuta. Asiasta oli vähän puhettakin jo mutta pitää nyt katsoa. Ei me olla edes suudeltu joten ei voi vielä tietää. Oikeestaan, en mä tiedä mitään ennen ku oon ollu sen kanssa sängyssä. Ja nyt vähän ehkä toivoisin, että pääsisin kokeilemaan;) Ja mieluiten pian:P

KAVERISEKSIÄ

En oo kertonutkaan, että mulla oli kesällä lyhyt seurustelusuhde. Syy on varmaan se, että en pidä sitä hirveän mainitsemisen arvoisena asiana. Kyseessä oli nimittäin mun pitkäaikainen kaveri, jonka kanssa vaan yks päivä päätettiin kokeilla että miltä tuntuis. Niinku että jos kerta tulee toimeen loistavasti ja viihtyy toisen seurassa niin eikö se olisi suhteelle aika hyvä lähtökohta?

No, voitte varmaan arvata miten kävi. Sitä intohimon kipinää ei vain ollut ja aika nopeasti siirryimme takaisin kaverisuhteeseen. Hienoa oli se, että kavereiksi "taantuminen" (mikä siis käytännössä tarkoittaa vain, että emme enää harrasta seksiä) onnistui eikä kokeilu vaikuttanut merkittävästi suhteeseemme ja hän on edelleen yksi parhaimmista ystävistäni.

Viime viikolla lipsuimme kuitenkin hieman. Hän halusi kuvata minua, alasti, ja totta helvetissä suostuin:D Poseeraaminen osoittautui aika kiihottavaksi toiminnaksi ja päättyi tyydyttävään (tosin aika vanilijaan) seksiin. En jaksanut ottaa morkkista asiasta.

Kuvista tuli loistavia! :P

LAASTARIA

Olin toisessa kaupungissa viettämässä viikonloppua ja tuttavani esitteli minut eräälle varsin pantavan näköiselle miehelle. Luulen, että molemmat huomasivat kipinän välillämme jo ensimmäisellä silmäyksellä. Seuraavana iltana törmäsin häneen puolisattumalta yökerhossa noin klo 0300 ja noin 10 minuuttia sen jälkeen olimme matkalla hänen luokseen. Myönnetään, nopeaa toimintaa mutta Miehen jälkeen tarvitsin pikaisesti jotain muuta ajateltavaa.

Hän oli hyvä suutelija ja vaatteiden alta paljastui ihan ok muodostunut miesvartalo. Alkulämmittelyissäkään ei ollut mitään vikaa mutta sitten: hän halusi panna ilman kumia! No tämähän ei luonnollisestikaan käynyt minulle (en voi käsittää miten nykyaikana kukaan voi olla niin vastuuton, että edes harkitsee moista) mutta selitys kyseiseen epävastuuttomuuteen selvisi pian. Tyypin erektio nimittäin katosi välittömästi kun kumi kaivettiin esille. Noin kymmenennellä yrityksellä kumi lopulta saatiin puettua ja päästiin asiaan mutta ainakin minulla olivat fiilikset jo aika laskusuunnassa ja jossain välissä huomasin toivovani, että homma olisi jo ohi.

Aamulla ajattelin toiveikkaana, että ongelmat olisivat haihtuneet pois humalan myötä -mutta ei. Tällä kertaa (varsin tarmokkaasta yrittämisestä huolimatta) hommasta ei tullut sitten yhtään mitään. Pakko myöntää että harmitti mutta myös kävi hieman sääliksi miestä.

Jäin miettimään vain, että mitä kyseisessä tilanteessa olisi pitänyt tehdä? Miten suhtautua? Yritin olla mahdollisimman positiivinen ja ymmärtäväinen mutta sen hetkisen krapulan asteen vuoksi minun oli pakko lähteä kotimatkalle ennen aamukahveja. Vaihdoimme numeroita mutta en oikein usko, että kumpikaan soittaa.

KÄNNIPUHELUT –HUOH.

Mies soitti. Kännissä. Kuinka säälittävää.

"Ajattelen sua koko ajan!"
"Meidän on pakko nähdä!"
"Mulla on niin ikävä."
"Oot niin sekoittanut mun pään..."
Hän puhui jopa jättävänsä sen toisen.

Seuraavana päivänä hän kielsi muistavansa mitä oli puhunut. En uskonut mutta menköön vaan.

Siis en voi tajuta miksi joillakin ihmisillä tulee kännissä mieleen alkaa soitella näitä puheluita! Ja mistä ihmeestä ne asiat sinne päähän pälkähtää silloin kun on kunnon pleksit naamalla mutta ei selvinpäin? Argh. Kännilukot kännyköihin kiitos.

MIES

Hänestä on vuosi aikaa ja nyt löysin itseni tilanteesta joka muistutti pelottavan paljon kaikkea sitä mitä kävin Hänen kanssaan läpi.

Epätoivoa. Palavaa intohimoa. Raastavaa ikävää ja pakahduttavaa onnea. Ylitin jälleen sen hetken jonka jälkeen on turhaa haaveilla paluusta entiseen. Vajosin kaulaani myöten suonsilmäkkeeseen jota myös rakastumiseksi kutsutaan. Hän oli varattu. Mies.

Suhteemme kesti 13 päivää. Koko se aika oli kuin unesta. Täynnä epätodellisia tapahtumia ja käsittämättömiä sattumia. Pitkiä keskusteluja, syvää hiljaisuutta ja tajunnan räjäyttävää läheisyyttä. Mies pyyhkäisi Hänet sydämestäni täyttäen olemassaolollaan sen jokaisen kammion. Ehdin jo ajatella, että tässä se nyt on. Se jota olen etsinyt.

Kaikki eteni ylinopeudella ja päin punaisia valoja. En tiedä miten tai mistä sain voimaa riuhtaista itseni irti. Nousta ylös ja kävellä pois. Ehkä epäilyistäni huolimatta olen oppinut jotain virheistäni. Kipeästi olisin toivonut onnellista loppua mutta kun sellaisesta ei ollut toiveita tein päätöksen. Mies ei voinut luvata minulle mitään enkä minä voinut jäädä odottelemaan.

Kolme päivää makasin sängyssä ja itkin. Laitoin puhelimen kiinni ja annoin itselleni aikaa surra. Surin samaan syssyyn muitakin minua kohdanneita menetyksiä ja myönnetään, myös Häntä.

Nyt päällimmäisenä ajatuksena päässäni on pettymys omaan itseeni. Miten taas annoin käydä näin? Tahallaniko haluan satuttaa itseäni?

Ei enää k-o-s-k-a-a-n varattuja miehiä, kiitos.

TAAS YKSI LAUANTAI

Kun tukka oli taas kuosissa lähdin ulos.

Tapasin Hipin. Me ollaan tavattu satunnaisen säännöllisesti muutaman viikon välein sen jälkeen kun kesällä tutustuttiin. Hän on erityinen tyyppi kuten myös meidän suhteemme. Tai mikä se nyt onkaan. Sitä on vaikea määritellä. Me emme soittele emmekä ole muutenkaan yhteydessä kuin erittäin satunnaisesti. Kun näämme meillä on aina julmetun kivaa ja seksi on suorastaan häikäisevää. Kysymys ei ole kuitenkaan pelkästä seksistä.

Molemmat kunnioittavat toisiaan yrittämättä tunkea toisen elämään väkisin. Olemme nimittäin niin eri maailmoista että meidän elämiemme yhteensovittaminen tuskin olisi mahdollista. Hetkellisesti meidän maailmamme kuitenkin kohtaavat, niin kuin esimerkiksi lauantaisen bileillan jälkeen hänen yksiönsä lattialla vaatteet nätisti siroteltuna kaikkiin neljään ilmansuuntaan.

Hieman koin huonoa omatuntoa kahdesta miehestä samana päivänä.

TEETÄ JA ...SYMPATIAA?

Tapasin viimeisimmän eksäni ensimmäisen kerran yli vuoteen. Satunnaisesti olimme jutelleet mesessä mutta siitä ei yleensä seurannut muuta kuin pahaa mieltä. Meillä oli hankala suhde ja kaikki meni niin solmuun ettei meistä ollut sen selvittäjiksi.

Olin siis hänen luonaan, juttelimme niitä näitä ja joimme teetä. Puolen tunnin kuluttua pyysin häntä riisumaan minut. Hän riisui. Koko juttussa oli oikeastaan kysymys siitä, että kumpikin vain halusi nähdä kuinka pitkälle toinen olisi valmis menemään.

Eikä kumpikaan perääntynyt.

Matkalla hississä alas pyyhin levinneitä ripsareita ja tungin pipon syvälle päähän peittämään tyynyä vasten takkuuntunutta tukkaa.

SUOLAA HAAVAAN

"Voitaisko me nähdä?"

HÄN.

Monen kuukauden jälkeen en edes tunnistanut ääntä puhelimessa.

Tottakai suostun. Ei aika kasvattanut minulle selkärankaa mitä häneen tulee. Olen hämilläni. Mitä? Miksi? Pieni toivonkipinä sydämessä, myönnän, lähden tapaamiseen.

Kuulumisia vakavia aiheita vältellen. Sitten tulee hiljaista.

"Me päätettiin mennä naimisiin."

Ensi kuussa jo.

Mulla mustenee päässä. Huudan. Sanon vihaavani häntä ja lähden.

PÄIVITYS

Oon ollu melkein vuoden pois täältä.
Ei, en kohdannut elämäni miestä, en mennyt naimisiin, en tullut raskaaksi, en muuttanut ulkomaille enkä tehnyt mitään muutakaan kovinkaan radikaalia.

Se mihin viimeksi jäin meni täysin metsään jo ennen joulua. Niin metsään, että sen jälkeen ei edes tehnyt mieli kirjoittaa. Ja sitten kun olisi voinut kirjoittaa, ei taas ollut mitään kirjoitettavaa. En tarkoita, että oisin istunu kotona jalat ristissä koko vuoden, ei todellakaan, mutta kaikki on vaan jatkunut niin samaa rataa ettei mitään uutta ja ihmeellistä ole ollut kerrottavana.

Jos rakkauselämää on polkenut paikoillaan niin mun muu elämä on ottanut isoja harppauksia eteenpäin. Oon edennyt työelämässä ja päässyt mun unelmaduuniin, kehittynyt monella muullakin alalla ja ehkäpä jopa kasvanut ihmisenä(?). Uutta on, että mun päällimmäiset haaveet ei enää liity ihmissuhteisiin vaan muuhun elämään. Se on toki tavallaan hieman huolestuttavaa koska 3o:n rajapyykki lähestyy uhkaavasti ja biologisen kellon luulisi käyvän. Mulla se tuntuu kulkevan takaperoisesti.

Nyt tuntuu taas siltä että jotain voisi itsestään purkaa tänne blogiin. Tästä se taas alkaa. (Ja vaikka parisuhde ei olekkaan tällä hetkellä tärkein haave niin enköhän mä kuitenkin miehistä kirjoita;)